Cinque Terre

Reissu on tehty ja tässäpä juttua ja kuvatunnelmia matkan varrelta:

Lähdimme siis 3.5. köröttelemään Helsinkiä kohti, tarkoituksenamme yöpyä Pilottihotellissa lentokentän läheisyydessä, koska lentomme lähtö oli seuraavan päivänä jo 6.55. Matka meni sinänsä hyvin, mutta pikku kommelluksiakin sattui. Elinan auton tuulilasissa rupesi seilaamaan halkeama, mikä käytiin "porauttamassa" lasiliikkeessä Mikkelissä. Eksyiltiin näin maalaisittain valtavassa Jumbo-kauppakeskuksessa vielä. Että olikin vaikea kauppa. Ei meinattu löytää Prismaa eikä Citymarkettia. Piti ostaman lamppua autoon, kun sen vilkkukin alkoi hulluna tikittää, eikä toiminut.

Lennot Genovaan sujuivat hyvin, vaikka pelkäsimme lyhyttä vaihtoa Münchenissä. Kerkesimme jopa käväistä vessassa ennen lennolle lähtöä! Potkurikoneella putkutettiin viimeinen osuus. Turbulenssiä oli kiitettävästi. Cenovassa surffailimme "Volabussilla" Brignolen asemalle. Matka oli lyhyt, mutta kesti kauan, kauan. Liikenne vaikutti kaoottiselta ja ruuhkaa oli riittämiin. Suuressa kaupungissa (n. 600 000 asukasta) oli vain vähän liikennevaloja ja kaikilla oli minä ensin-asenne. Ostimme junaliput Riomaggioreen ja pienen hakemisen jälkeen hoksasimme, mistä juna lähtee. Puolet matkasta epäröimme kyllä, ollaanko edes oikeassa junassa. Mitään kuulutuksia ei ollut, vaan piti katsella silmä kovana ikkunasta, mikähän asema onkaan kyseessä. Maisemat antoivat arvata, että suunta on oikea. Meri vilahteli tuon tuosta ja vuoristoisia kyliä ja kaupunkeja oli tiuhaan. Nälkäisinä ja väsyneinä saavuimme päämääräämme Riomaggioren kylään. Vuokraemäntämme oli meitä vastassa ja viimeisillä voimillamme raahauduttiin hänen perässään ylämäkeä ja korkeita rappusia ja käytäviä pitkin asuntoomme. "Pamsu" Pamela ei oikein puhunut enkkua, joten solkkasimme jotenkin muodollisuudet läpi ja lähdimme iltapalan ostoon. Kaupat kylällä ja näyttipä olevan muuallakin isommissakin paikoissa olivat pikkuliikkeitä, joissa oli vanhanaikainen liha/juusto/ym. tiski ja vihanneksia ulkona ja sisällä. Niissä myytiin vähän kaikkea. Meille tuli pari kauppaa vakiopaikoiksi, kun niistä sai hyviä vihanneksia, juustoja ja halpaa viiniä ja foccaziaa!

Tässä kotikyläämme Riomaggiorea párvekkeeltamme kuvattuna päivällä ja yöllä. Kuvista näkyy, että satoi. Joka päivä tuli vettä jonkun verran, mutta emme antaneet sen tahtia haitata. Ostimme sadetakit ja sitten taas baanalle. Välillä paistoikin ja silloin tuntuikin todella lämpimälle. Viimeisenä päivänä Genovassa oli mahtava aurinkoinen päivä. Multa paloi olkapäät ja Elina ruskettui.

Voi että, kylä on kaunis!

Luminous kitchen

Italian tyyli kuivattaa pyykit. Ei ne hyvin kuivuneet, koska satoi ja satoi...

Tämä kuva on Manarolasta, joka on viereinen kylä CT:ssä. Kävelimme sinne Via del amorea pitkin, eli joku rakkaudenpolkuhan se oli. Lukkoja ikuisen rakkauden merkiksi oli ripusteltu ja sydämmiä piirrelty joka paikkaan. Kaunis reitti, mutta tällä kertaa pilattu italialaisilla koululaisryhmillä, joista sitten lähtee ääntä enemmän, kuin tarvitsisi. Käytöstavat olivat selvästi opettamatta, myös italiassa, nuorisolle. Niin tämä installaatio on valaistu pimeällä. Taitaa olla joku golkatahommeli.

Tämä oli hassu ruuveista tehty jeesus.

Manarolaa edelleen. Patsas. Ilma oli sateinen. Kylä oli vähän siloitellumpi kuin omamme. Parvekkeen kaiteet koristeellisemmat, mutta löysimme tosi halpaa viiniä = 1,30€. Jopa ihan hyvää. Kasvillisuus oli mahtavaa. Siellä kasvoi villinä mm. kärsimyskukka, joka on niin kaunis ja mä sain tapettua sellaisen kotona alle viikossa pari vuotta sitten. Kalloja ja valtavia sellaisia kasvoi joka paikassa. Viihtyivät ilmesesti kosteissa paikoissa. Kestivät maljakossakin viikon. Sitruunapuut olivat täydessä hedelmässä tähän aikaan. Kävimme myös läheisissä kaupungeissa junalla, eli Levannossa ja La Speziassa.

Alue oli haastavaa maastoltaan. Portaita ja ylämäkeä riitti, eikä liikuntarajoitteiset siellä pärjänneet. Turistiporukka koostuikin koululaisryhmistä ja saksalaisista ja amerikkalaisista eläkeläisistä, jotka kulkivat urheilukamppeissa, repuissa ja kävelysauvat kainalossa. Kovakuntoisia tyyppejä (siis ne eläkeläiset) Mount Everest-lippikset päässä. Täällä ei biletysporukka viihdy, vaan ihmiset, jotka tykkää ulkoilla ja liikkua...haastavissa olosuhteissa. Niin kuin me, huippukondiksessa olevat muijat....

Tässä kuvassa huomattavan urheilullinen rouva on saavuttanut erään etapin vuorikiipeilyssä. Loppumatka vaihtui vaikean pusikkoisen maaston takia toiseksi, kuin suunniteltiin, mutta päivästä tuli tosi antoisa ja ehkä matkan mukavin. Koska polut kylien välillä olivat suljetut, paitsi se yksi meidän kylän ja Manarolan välillä, hakeuduimme tietysti vaihtoehtoisiin puuhiin. Meinasimme kiivetä jotain 650m korkealle ja päädytiin ehkä vielä korkeammalle, tai ainakin yhtä korkealle, mutta toiseen suuntaan ja toisia reittejä. Kiipesimme Volastran kylään ja sieltä vielä Groppoon. Ihailimme oliivilehtoja ja viiniviljelmiä ja samalla voi vaan ihmetellä, että miten ihmiset jaksaa niitä hoitaa. Kiivetä niitä korkeita rinteitä ja rappuja ja rappuja...

Tämän päivän jälkeen oli jalat aikalailla hyytelöä + pingottuneita lihaksia. Pohjelihas varsinkin oli melko pinkeänä. Ylöspäin meno rasitti selvästi verenkiertoelimistöä. Pulssi hakkasi kaulassa ja hiki tippui solkenaan. Hengästytti. Taukoja piti pitää. Alaspäin tullessa oli sata kertaa helpompaa. Ainoastaan pohkeissa ja jossain alajaloissa huudettiin armoa. Kiva oli hymyillä satunnaisille vastaantulijoille, jotka epätoivoisesti puuskuttelivat sinne ylämäkeen!

Lepäsimme kirkon pihalla ja seurasimme saksalaisen turistiryhmän asettumista retkelleen. Siinä laitettiin kirkon portaille eväät levälleen ja lisäksi skumpat ja viinipullot. Ei tulis suomessa kuuloonkaan. Kirkko kylässä oli hieno ja sisällä ne elokuvista tunnetut synnintunnustuskopit.

Volastran kirkko

Täällä voi tunnustaa synnit...

Äitienpäivänä retkemme suuntautui La Spezian kaupunkiin, mutta koska paikka oli aika tylsä, läksimme yhtäkkiä Pisaan junalla. Italiassa on toimiva junaverkko ja junalla matkustelu on halpaa. Esimerkiksi Genovasta Riomaggioreen kyyti maksoi Regionalejunalla alle 5 €. Matkaa visssiin 90 km. Torni oli vino ja turisteja paljon. Törmäsin vessassa Merja Mäkisalo-Ropposeen. Hän on tiimityöguru ja Joensuun kaupunginvaltuustossa toimiva sairaanhoitaja. Että sillein tämä maailma on pieni. Suomen sanaa ei kuultukkaan kuin ensimmäisen kerran Pisan asemalla.

Tässä yhtäkkiä kuva Genovasta ja jostain mistä lie merirosvolaivasta, mutta hieno oli.

Riomaggioren rantaa.

Kuvassa näkyy polku Manarolaan. Se Via del Amore.

Kaffetta keiteltiin tämmöisellä systeemillä. Onneksi Elinalla oli mukana Kirsi Pihan kirja "Medicien naapurissa", sillä siitä saatiin ohje, miten hökötyksellä kahvit keitetään. Alaosaan tulee vesi, keskiosassa ruuvattava suodatin, johon laitetaan kaffet ja veden kiehuttua se valmis kahvi nousee yläosaan. Pannusta riitti kaksi minikuppia, vissiin expressoa tms. Aika hyvääkin kahvia, sanoo teenjuoja. Teetähän ei meinannut löytyä ollenkaan. Tarjolla oli sitten kahta lajia, kamomillaa ja jotain tuntematonta. Taitavat italiaanot olla kahvikansaa. Ja ovatkin. Mutta tyystin erilaista kahvikansaa, kuin me suomalaiset.

Me köyhät syötiin oikeastaan aina kotona, Kaupasta sai ihania kasviksia ja vielä ihanampia aurinkokuivattuja tomaatteja ja oliiveja maustettuina eri tavoin, hyvää juustoa jne. Koostimme lautaset enimmäkseen vihanneksista ja aamulla kananmunaa, sekä joka aterialla foccaziaa, joka on litteää leipää, johon on laitettu päälle erilaisia täytteitä esim. suosikkiamme sipulia, tomaattia, mausteita, oliivia jne. Leipä oli aika suolaista ja sitä myytiin vähän joka kulmalla ja oli jopa ihan erillisiä foccazerioita. Karppaukset meni vähän pieleen reissulla, mutta ei oikeastaan kovin pahasti. Ainoastaan tämä leivänsyönti meni tietysti yli, mutta ei ostettu sipsejä, eikä muitakaan herkkuja. Mansikoilla ja kermavaahdolla herkuteltiin pari kertaa, sekä tuli juotua kaksi pientä oluttakin. Yhden jäätelönkin ostin, mutta se meni roskikseen parin lipaisun jälkeen. Luulisin, että liikunnan ja syömisen vertailu tuottaisi miinusmerkkisiä kaloreita ja ilmankos molemmat kiskottiin jatkuvasti päältä putoavia farkkuja. Kahdesti käytiin pettymässä ravintolassa. Molemmilla kerroilla oli ruoka ala-arvoista + lisäksi laskutettiin syömättömistä ja tilaamattomista leivistä törkyhinnat, joten.... parasta tehdä itse, niin tietää mitä saa.

Näkymä partsilta kadulle. Kalanmyyntiauto näkyy.

Tässä ensimmäinen kuva parvekkeeltamme merelle päin. Kämppä oli huippupaikalla kylän keskustassa ja meillä oli mahti-iso parveke, mutta harmi sentään, kun satoi ja satoi...

Parvekkeela kasvoi yrttejä, joita käytimme ruoassa, rosmariinia ja basilikaa. Kylässä oli myös kello, joka turhan innokkaasti ilmoitteli ajan kulua. Se pimputti ajan viisi ja kymmenen yli. Ärsytti hieman aamusin viiden aikaan, kun heräsi siihen ja taas kohta pimputti! Kylä oli aivan mahtavan pittoreski. Rakentamisessa oli käytetty enemmän mielikuvitusta kuin järkeä ja varmaan siksi jälki oli niin viehättävää säntillisen suomalaisen silmiin.

Kaiken kaikkiaan reissu oli tosi kiva, vaikka säät eivät olleet parhaat mahdolliset. Millään helleilmoilla ei olisi jaksanut vaellella läheskään sitä määrää, mitä nyt. Johan olisi kuolema korjannut ensimmäisessä ylämäessä. Asenne ratkaisee niin paljon! No, nythän ei sada ollenkaan niin paljon, kuin eilen!

Italiaan voisi mennä toisenkin kerran. Ihmetti kyllä, että italiaanot eivät oikeastaan puhu enkkua ollenkaan, vaan kommunikoiti on jotain elekielen, italian ja englannin sekoitusta. Vaan saatinpa tuosta selvä kuitenkin. Siellä oppisi varmaan nopeasti italian kielen, koska kielikylpy on mahdottoman hyvä. Opastekyltit olivat italiaksi joka paikassa, eikä enkkua näkynyt paljon missään. Vertauksena voisi käyttää vaikka Intiaa, jossa jokainen pieni lapsikin yritti vääntää englantia. Goalla kieli muistuttikin osaksi englantia. Siellähän puhutaan konkania, joka on yksi intian sadoista murteista. Seuraavan kerran voisi vilkaista Rooman ja sitten koluta taas jotain maaseutua, koska se on sitä jotain. Ei kaupungeissa jaksa kovin kauaa notkua. Kiitos Elina hyvästä matkaseurasta!