Pitääkö vähän selitellä tätä meidän koirahommelia? No, ei tartte, mutta tekee mieli sanoa muutama sana, koska ollaan saatu hiukan negatiivista palautetta. Vaikka, eipä aikuisen ihmisen tarvitsisi tekemisiään selitellä sen kummemmin.
Ensinnäkin tätä asiaa on harkittu. Luultavasti kauemmin, kuin itsekkään tajuan. Netti on taas ollut aikamoisena promoottorina, yllätys, yllätys. Moni on sanonut, että kai niitä koiria olisi löytynyt lähempääkin. No, kyllä varmaan, mutta Suomessa koirakulttuuri- ja rodut ovat ihan muuta kuin tuolla "maailmalla". Täällä kissat ovat hylkytavaraa ja koirista pääsääntöisesti pidetään hyvää huolta, mutta onhan täälläkin ongelmakoiria ja koiraongelmia varmasti omiksi tarpeiksi. Espanjassa sen sijaan koiran asema on ihan muuta, mitä täällä edes voidaan kuvitella. Koira hylätään pienimmästäkin syystä...se ei sovi enää verhojen väriin, tulee perheenlisäystä, siitä kasvoi liian iso jne. Toinen juttu taas ovat metsästyksessä käytettävät koirat, kuten esim. galgot (Ron on ainakin osittain sellainen). Niitä pidetään puulaatikoissa tai teollisuushalleissa ja ne pääsevät vain metsälle jänistä ajamaan. Ruuan saanti riippuu siitä, saako se jäniksen vai ei. Niitä tapetaan polttamalla, hirttämällä, tiputtamalla kaivoon, heittämällä autonikkunasta ym. kekseliäillä tavoilla. Netistä löytyy hakusanalla galgo kuvahaulla ihan kammottavaa todistusaineistoa tästä. Katukoiria siivotaan tappotarhoille. Julmissa oloissa näitä raukkoja sitten urakalla listitään. Koiria voi halvalla ostaa kaupasta ja niillä on esineen arvo.
Muutamat itkut tirautin noitten juttujen takia, mutta edes siitä syystä Ron ei ole tulossa meille. Itse asiassa Ron on pelkkä sattuma tässä elämän virrassa. Itse asiassa olin etsimässä koiraa äidilleni. Näin kuvan ja se kolahti. Ja tosi kovaa! Äiti ei ollut vielä valmis koiran tuloon, mutta kuva ei jättänyt minua rauhaan. Sen verran olen kohtalonuskoinen, että tämä koira on kertakaikkiaan tarkoitettu meille. Hullua varmaan, ei voi mitään. En kai minä niitä täysjärkisimpiä koskaan ole ollutkaan. Aikalailla tunteellahan tässä elämässä olen monia asioita päättänyt ja yleensä ne päätökset ovat olleet hyviä. Täysillä sitä rumansöpöä koiruliinia odotamme saapuvaksi jonakin päivänä Helsinki-Vantaan lentokentälle.
Järjestö (espanjankatukoirat) tekee vapaaehtoistyötä, niin kuin espanjalainen kumppanijärjestö aaahelps.com. Koiratarhoja pyöritetään vapaaehtoisvoimin. Koirat rokotetaan, sirutetaan, testataan veritestein erinäisten tautien varalta, loiset häädetään ja ne kastroidaan ennen uuteen kotiin sijoittamista. Koiratarha saa 250€ tästä. Koiran lennättäminen Suomeen maksaa 200€. Joku vapaaehtoinen hyväntekijä ottaa koiran "matkatavarakseen" ja näin saattaa sen Suomeen pienellä vaivalla. Kentällä vastassa on järjestön edustaja, joka antaa tulevalle omistajalle koiran passin, rokotus-ym. todistukset.
Kukaanhan ei voi taata silti, että koira on terve. Vaan eipä sitä voi suomalaisestakaan aikuisesta tai pennustakaan luvata. Koirat sairastaa siinä kuin ihmisetkin. Luonteesta ei voi mennä mihinkään takuuseen, mielestäni ei minkään rotumääritelmänkään mukaan, sillä kissoista olen jo oppinut, että jokainen on oma omituinen persoonansa. Ei sitä määrittele rotu yhtään enempää varmaan kuin ihmisissäkään. En voi sanoa, että meidän lapset on Väisäsrotua tai Kaarlelarotua, vaan ovat yksilöitä. Kasvatus ja ympäristö muokkaa ihmistäkin eniten, joten uskon näin olevan koirankin kohdalla. Eiköhän me saada Ron taipumaan meidän perhe-elämään sopivaksi, uskon näin. Ehkä se saa meitäkin taipumaan johonkin tuntemattomaan suuntaan. Ehkäpä taas uudestaan innostumaan kävelylenkeistä. Niitä mulla on oikeasti jo ikäväkin.
Mutta tervetuloa, uusi perheenjäsenemme! Odotamme sinua niiiiin kovasti.
